Eipä tullut tällä kertaa juhlittua vuoden vaihtumista erityisemmin. Yhtään rakettia en ampunut, enkä kyllä nähnytkään. Minkäänlaista juhlaruokaa tai muutakaan ohjelmaa ei ollut, mitä nyt ahdistuksissani kumosin pullollisen limsaa ja hotkaisin kokonaisen briejuuston [en suosittele tätä kellekään, etenkään herkkävatsaisille]. Ajattelin vain, miten ihanaa + hauskaa kaikilla muilla on ja miten he säälittömästi ammuskelevat roskaavia, äänekkäitä ja vaarallisia paukkujaan ajattelematta kaikkia niitä eläinparkoja, jotka eivät tajua ollenkaan, miksi taivas yhtäkkiä tärähtelee ja paukahtelee. Kuinka ne juoksevat pakoon kauhu, suru ja pelko silmistään heijastuen, etsivät piiloa ja turvaa henkensäkin uhalla ja jäävät typerien, kännissä ajavien tollojen alle, ilman mitään syytä.
En tule vastaisuudessakaan ostamaan, ihailemaan, katsomaan, riemuitsemaan tai yhtään mitään myönteistä palautetta antamaan raketeista ja viittaan kintaalla tälle ääliömäisyyden huipulle, johon me turhamaiset p_skiaiset olemme yltäneet. Ovathan raketit sinällään upeita, mutta haloo, muutaman sekunnin kestävä värillinen leimahdus taivaalla ja sitä seuraava järjetön pamaus + joku mustunut keppi tms, jota et kuitenkaan kerää pois. Haittapuolet ovat loppujen lopuksi sen verran suuret, ettei itse raketista koidu ainakaan minulle mitään iloa.
Joulun ajan jaksoin vielä jotenkin sinnitellä hieman pirteämpänä, mutta jotenkin pääsin ennen vuodenvaihdetta vaipumaan pahimpaan masennustilaani. En vain jaksa tehdä mitään, kaikki yrittäminenkin jää ajatteluksi ja vain ryömin paikasta toiseen vaivalloisesti. Kaiken lisäksi rakkaat ruumiinosani päättävät taas reistailla; polvet pettävät alta ja selkä on kuin tulessa. Olen koettanut jankuttaa kaikille, että polvissani on jotain vialla ja haluan tietää, mikä. Mutta vastaukset ovat taas niitä välinpitämättömiä, kyllästyneitä ääniä: "Kasvukipuja ne vain on.", "Laita kylmäpussi.", "Mitäs juoksentelet pihalla niin paljon.". Pituuskasvuni on pysähtynyt, kylmäpussit eivät ole koskaan tehonneet ja en todellakaan ole missään muualla kuin kotona paljon. Ennen kävin miltei joka päivä jossain, lähinnä talleilla auttelemassa, mutta nyt en tee enää mitään. Olen kaikille yhtä tarpeellinen kuin viimeviikkoinen tv-lehti.
Anteeksi lyhyt kirjoitus, juuri nyt en vain jaksa kirjoittaa himopitkiä tarinointeja tästä surkeasta mielentilastani.
